Surun säestämät loppusanat

Istun Lammille menevässä pikavuorobussissa. Bussi on tupaten täynnä väkeä, sillä samalla yhteydellä pääsee myös Lahteen. Linja on suosittu. Joudun istumaan erään vanhemman, noin 80-vuotiaan papan vieressä.

Pappa on välillä kysynyt minulta kellon aikaa ja olen joutunut sen hänelle liki pitäen huutamalla kertomaan. On pappa minun kanssani yrittänyt vaihtaa matkan varrella muutaman muunkin sanan, mutta se on ollut hankalaa. Minun on pitänyt puhua hänelle todella kovella äänellä, sillä hänen kuulonsa on huono.

Olen toisinaan ollut ärsyyntynyt siitä, että pappa on uteluillaan keskeyttänyt ajatuksen juoksuani. Enhän sitä toki hänelle ole osoittanut, mutta mielessäni olen kironnut vittusaatanaa.

Olen miettinyt koko matkani ajan tekemääni päätöstä siitä suostunko auttamaan Jenniä lapsen saannissa. Päätös on niin iso ja ei ole helppoa olla siitä täysin varma. Onko se oikea ratkaisu? Olen spekuloinut mielessäni, entä jos toimin väärin?

Bussi saapuu vihdoin Lammin linja-autoasemalle ja poistun tuosta pitkästä kulkuneuvosta. Huikkasen poistuessani kiitokset kuskille ja astun ulos. Nyt minulla on vielä muutama kilometri taivallettavanani kunnes olen Jennin ja Tuulin maatalolla.

Päätän tilata taksin ja kulkea sillä lopun reissuni. ”Veisitkö Myllytielle?”, kysyn pyytävään sävyyn taksin kuljettajalta ja lyön takapuoleni apukuskin paikalle. Taksin kuljettaja luonnollisesti suostuu pyyntööni ja käynnistää auton.

Taksikuski jättää minut Myllytiellä pois. Tarkemmin ilmaistuna erään lyhyehkön hiekkatien edessä. Tuon hiekkatien päässä sijaitsee Jennin ja Tuulin maatalo. Matka sinne on jo nyt sen verran lyhyt, että näen maatalon silmissäni noustessani taksista.

Edessäni näkyy muutaman hehtaarin kokoinen maatila, jossa on yksi iso punainen päärakennus ja kaksi erillistä sivurakennusta. Päättelen toisen sivurakennuksista olevan navetta, sillä sen edessä olevalla ulkoalueella näyttäisi olevan muutama lehmä.

Lähden astelemaan tuota maatalolle johtavaa hiekkatietä eteenpäin. Lähemmäs maataloa päästyäni havaitsen maatalon pihassa yllätyksekseni myös poliisiauton.

”Mitäs tuo täällä tekee?”, tuumaan. Ryhdyn kummastelemaan, mikä on vikana ja lisään kävelyvauhtiani. Liki pitäen alan jo hölkkäämään. Puuskutan kovasti.

Saavun maatalolle, kaksi poliisia seisovat talon kuistilla ja talon ulko-ovi on auki. Talon sisältä kuuluu raju huuto.

”Eeiiihhhh!!”, Jenni kuuluu karjuvan surun murtamana. Aivan kuin taivas olisi pudonnut hänen päälleen.

Hämmästelen ja kummastelen, mikä on vikana. Vilkaisen ovella seisovia kahta poliisia ja kysyn heiltä hätääntyneenä, mitä on tapahtunut.

”Kuka te olette?”, naispoliisi tivaa minulta.

”Olen Jennin ja Tuulin tuttava, Ville”, esittelen itseni. Poliisit kehoittavat minua istumaan maatalon kuistilla olevalle puutarhatuolille.

”Hyvä, että tulitte paikalle. Jenni tarvitsee varmasti nyt henkistä tukea...”, miespoliisi puolestaan aloittaa.

”Toimme Jennille valitettavasti suruilmoituksen.”, naispoliisi jatkaa.

Istun tukevasti yhä puutarhatuolilla ja rupean pelkäämään, mitä poliisit minulle seuraavaksi kertoisivat. Ihoni menee kananlihalle ja suoristan istuma-asentoani tuolilla. Naispoliisi sen sijaan katsoo minua ymmärtäväisellä katseellaan ja jatkaa asiansa kertomista.

”Lammin keskustassa sattui aamulla kolari. Opel-merkkinen henkilöauto törmäsi kuorma-autoon ja henkilöauto sai pahoja vaurioita. Autossa sisällä ollut kuski sai surmansa...”

Rupean jo pahaenteisesti ounastelemaan, mitä minulle seuraavaksi sanottaisiin ja alan tuntemaan oloni murtuneeksi.

”Henkilöauton kuljettaja oli Jennin naisystävä Tuuli.”, naispoliisi kertoo surullisella äänenpainolla.

”Eihän?, Ei kai?, Ei?”, toistelen. Aivan kuin en haluaisi uskoa sitä, mitä minulle oltiin äsken sanottu.

Otan tiedon vastaan dramaattisesti. Katseeni on järkyttynyt ja alkaa silmistäni hiljalleen valumaan myös itkun pisaroita. Enhän Tuulia niin kovin hyvin tuntenut, mutta tällaiset uutiset pysäyttävät.

Poliisit eivät sano minulle enää mitään. Sen sijaan he katsovat minua ymmärtävillä katseillaan ja miespoliisi kopauttaa minua kahdesti olalle. Poliisin lyönnit tuntuvat lämpimiltä, lohduttavilta.

Poliisien poistuttua maatalolta siirryn maataloon sisälle avoinna olevasta ovesta. Jenni itkee surun murtamana talon keittiön pöydän ääressä. Menen hänen luokseen.

”Voi Jenni, mä olen erittäin pahoillani”, koitan lohduttaa Jenniä ja halaan häntä. Jenni istuu ruokapöydän vieressä ja minä käyn istumaan hänen vastapuolelleen.

”Aamulla kaikki olivat vielä niin hyvin...”, Jenni vaikeroi.

Minä en sano Jennille mitään, mutta tartun hänen käsistään kiinni. Koitan ottaa hänen suruunsa osaa sillä tavoin.

”Rakastin Tuulia niin valtavasti... Asuimme yhdessä kymmenen vuotta...”,

”En tiedä tulenko ikinä toipuun tästä”, Jenni jatkaa, itkien samalla.

En puhu Jennille mitään. Kuuntelen vain häntä ja annan hänen käydä läpi omia tuntemuksiaan kammottavan tapaturman jälkeen läpi. Ajattelen, että kaikki sanat olisivat tällä hetkellä niin tyhjiä. Tärkeämpää on antaa Jennin puhua ja kuunnella häntä. Olla siten mukana Jennin surussa.

Keskustelemme Jennin kanssa pitkän tovin. Tai keskustelemme ja keskustelemme. Jenni puhuu ja minä koitan antaa terapeuttista tukeani. Kuunnellen ja pidellen hänen käsistään kiinni. Välillä nousten myös halaamaan Jenniä.

”Meidän piti hankkia lapsikin, mutta sekin haave jäi toteuttamatta”, Jenni suree.

”Niin...”, minä puolestani totean. Nythän minua ei tarvittaisikaan enää auttamaan Jenniä lapsen saannissa, mutta se lienee pikkuasia surun rinnalla.

Vilkaisen samalla maatalon keittiötä ja ehdotan Jennille, että laittaisin meille jotain syötävää...

”Laita vain. Se olisi kovin kilttiä...”, Jenni saa sanotuksi itkunsa keskeltä.

Jenni kertoo keittiön tiskikaapissa olevan muutama peruna ja jääkaapissa eilispäivältä jäänyttä makkarakastiketta. Voisin keittää perunat ja lämmittää kastikkeen meille ruoaksi.

Astelen keittiössä peremmälle ja tutkiskelen missä mikäkin ruoanlaittoväline ja ruoka on. Löydän käteeni ensin tiskikaapista kattilan, lasken sinne vettä ja huuhtelen työkaapista kattilaan siellä olevat perunat.

Pistän perunat kiehumaan liedelle, kunnes tapahtuu jotain odottamatonta. Liesi ei käynnisty, kaikki maatalon sähkövempaimet lopahtavat käymästä ja kattovalot sammuvat.

”Mikä nyt tuli”, Jenni huutaa. Suru on selkeästi lisännyt hänen närkästystään.

”Tais mennä sähköt”, ounastelen.

”Ei kai... Jos ne on kauan poissa, niin meille voi tulla kylmä. Lämmityskään ei nimittäin silloin pelaa”, kyynelehtivä Jenni sanoo.

Jenni istuu yhä siinä samassa paikassa, missä on siitä lähtien istunut, kun maatalolle saavuin. Ja luonnollisesti suree edelleen. Menen hänen luokseen ja koitan lohdutella häntä. Puristan hänet halaukseeni. Jenni vaikuttaa pitävän ystävällisestä eleestäni.

”Voisimme pistää takkaan tulen, se toisi lämpöä...”, Jenni ehdottaa ja osoittaa olohuonetta, jonka nurkassa on melko isokokoinen, harmaan värinen takka. Astelemme olohuoneeseen.

Sytytän takkaan tulen ja istuudumme vierekkäin olohuoneessa olevalle nahkasohvalle.

Istumme siinä hetken aikaa, kunnes koen jotain yllättävää. Positiivisella tavalla yllättävää. Hieman jo piristynyt Jenni korjaa sohvalla istumapaikkaansa ja tuo itsensä aivan minun viereeni. Hän siirtää päänsä korvani lähelle ja kuiskaa minulle.

”Ota minut Ville,”

”Olen halunnut sinua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran sinut tapasin.”

Katson Jenniä ja vastaan hänelle:

”Niin minäkin sinua,”, suutelen Jenniä poskelle ja rupean aukaisemaan hänen päällään olevaa napillista kauluspaitaa. Tulen jo roihutessa kauniissa liekeissään takassa...

Pohdiskelua oluttuopin ääressä

”Minustako muka siitosori?”, hassuttelen mielessäni, kun poistun ravintola Popinosta. Tartun ravintolan ulko-oven kahvaan reippaalla otteellani ja tempaisen oven auki. Astun ulos ja annan oven kulkeutua itsestään kiinni.

Minun on saatava miettiä rauhassa Jennin ja Tuulin ehdotusta. Päätän käydä oluella Popinon läheisyydessä sijaitsevassa ravintola Birgerissä. Samalla voisin tuumailla asioita.

”Tarjoilija, pistäs yks olut”, tilaan Birgerin tiskillä.

”4,60, kiitos”, tarjoilija vastaa minulle ja alkaa laskemaan tyhjään lasituoppiin olutta hanasta.

Sen saatuani astelen istumaan tyhjänä olevan pöydän viereen. Lasken oluttuoppini pöydälle ja istuunnun tuolille.

”Olihan se kyllä hullu ehdotus”, rupean ajattelemaan Jennin ja Tuulin minulle esittämää kysymystä Jennin saattamisesta odottavaan tilaan.

Suhtaudun melko ehdottomasti niin paneskeluun kuin lapsen hankkimiseenkin. Olen aina ajatellut, että lapsen hankkiminen on rakastavaisten miehen ja naisen välinen ”teko”. Jumalan lahja heille. Kai ehdottomuuteni johtuu siitä, että oma perheeni on niin perinteellinen. Isäni ja äitini ovat olleet jo 30 vuotta naimisissa.

Nyt minun pitäisi auttaa lapsen saamisessa lesboparia. ”Enhän välttämättä edes hyväksy lesboutta”, puistattelen mielessäni. ”Kuinka voisin auttaa heitä?”, tuumaan.

Hörppään ohessa olutta suuhuni tuopista. ”Tästä ainakin tykkään”, ajattelen ja tyhjennän tuopin muutamalla kulauksella kurkkuuni. Saatuani tuopin tyhjäksi tepastelen uudelleen baarin tiskin luo ja tilaan toisenkin oluen.

”Kyllä se oli järjetön ehdotus. En mä sellaiseen suostu...”, pohdin ja istuudun takaisin tuolilleni. Samalla ryhdyn tyhjentämään toistakin oluttuoppia.

”Toisaalta...”, alan miettimään Jennin ja Tuulin kysymystä toisestakin näkökulmasta. Olen ehtinyt jo tykästymään Jenniin ja olisi ihan mukavaa saada auttaakin häntä. ”Eihän se välttämättä olis kuin yks tuikkaus”, mietin.

Ja oikeassahan se Jenni siinä oli, että olen hieman jopa himoinnut häntä seksuaalisessa mielessä. Onhan hän ulkonäöltään ja muodoiltaan sellainen pakkaus, josta pidän. ”Tummahiuksinen, läskiä luiden ympärillä ja hyvä rintavarustus”, perustelen itselleni.

”Olisko se lainkaan paha juttu päästä hänen kanssaan piehtaroimaan...”, tuumailen, kun samalla kuvittelen mielessäni näkyä Jennistä pitsisissä alusvaatteissa. ”Ei yhtään huono”, totean.

Ja kun Jenni itse olisi vielä valmis ja halukaskin petihommiin. Raavin samalla päätäni, otan hörpyn oluttuopistani ja korjaan asentoani tuolilla.

”Entäs se rahasumma!”, mieleni kirkastuu entisestään. Alan ajattelemaan sitä rahasummaa, jonka Jenni ja Tuuli minulle palveluksistani maksaisivat.

100 000 euroa on iso summa työttömälle ja porukoittensa nurkissa laahustavalle poikamiehelle. ”Sillä saisi ostettua vaikka oman asunnon”, pohdiskelen.

”Mutta sittenkin...” Ajatus jonkun naisen tuikkaamisesta paksuksi rahasta ja vielä siten, että en saisi koskaan tunnustaa isyyttäni tai olla oman lapseni kanssa tekemisissä tuntuu oudolta, osin jopa luonnottomalta.

Kaadan viimeisetkin tipat oluttuopistani kitaani, lyön tuopin pöydälle ja nousen tuolilta. Lähden pois Birgeristä ja kävelen odottamaan Parolaan kulkevaa linja-autoa läheiselle bussipysäkille. Lähden takaisin kotiini.

Kotimatkallani, niin bussia odotellessani kuin linja-autossa istuessanikin minulla on vielä hyvin aikaa miettiä Jennin ja Tuulin esittämää ehdotusta. Ehdotus on saanut pääni pyörälle, sillä sen verran erikoinen ja yllättävä se oli ollut.

Parolaan päästyäni nousen pois bussista ja alan naputtelemaan tekstaria kälyisellä ja vanhalla Nokian matkapuhelimellani Jennille.

”Olen tehnyt päätökseni. Voisinko huomenna tulla käymään Lammilla...”, kirjoitan viestiini.

Ehdin kävelemään jo lähes kotiini, kunnes Jenni vastaa minulle.

”Tuu vaan. Toivottavasti vastauksesi tulee miellyttämään minua tai meitä, minua ja Tuulia”, Jenni kirjoittaa ja pistää viestinsä loppuun silmäänsä vinkkaavan hymiön.

Mikä tulee olemaan Viltsun päätös? Miten Viltsun taival päättyy? Muista huomenna lukea novellisarjan päätösjakso.

Jennin totuus paljastuu

Olen suostunut Jennin ehdotukseen. Emme kuitenkaan lähde yhdessä lenkkeilemään vaan olemme päättäneet mennä syömään Hämeenlinnassa sijaitsevaan ravintola Popinoon. Jenni oli minulle tuota ehdottanut.

Popino sijaitsee aivan Hämeenlinnan keskustassa. Saavun Parolasta Hämeenlinnaan ensin Vekan romuluisella bussilla ja Hämeenlinnaan päästyäni kävelen muutaman sata metriä ravintolaan.

Avaan Popinon ulko-oven ja marssin ravintolaan sisälle. Nopeasti havaitsen Jennin jo istumassa yhden ruokapöydän vieressä ja lähden lähestymään häntä.

Huomaan kuitenkin yllätyksekseni, ettei Jenni ole yksinään ravintolassa vaan hänellä on joku naistuttava seuranaan.

”Moi Viltsu. Mukava, kun pääsit tulemaan”, Jenni tervehtii minua.

Asetun istumaan pöydän ääreen ja luon samalla katseen Jennin vieressä olevaan naishenkilöön. Ajattelen Jennin ottaneen mukaansa myös jonkun kavereistaan.

”Saanko esitellä sinulle naisystäväni Tuulin.”, Jenni tokaisee ja katsoo ensin Tuulia ja sitten minua.

”Hei...”, Tuuli tervehtii ystävälliseen äänen sävyynsä.

Tervehdin Tuulia takaisin ja ryhdyn aavistelemaan, mistä on kysymys. Sen pystyi päättelemään siitä hempeästä hymystä, joka Jennillä oli huulillaan, kun hän vilkaisi Tuulia.

”Taidatkin jo arvata... Me asumme Tuulin kanssa yhdessä Lammilla”, Jenni paljastaa.

Jennin paljastus tulee suoraan ilmaistuna minulle yllätyksenä. Olin kuvitellut, että Jenni asuisi jonkun miehen kanssa. Sitä ei niin vain tule ajatelleeksi, että ihmisellä voi olla samaakin sukupuolta oleva rakastettu.

Samaan aikaan ravintolan tarjoilija tuo pöytäämme ruokalistat. Niiden avulla voimme tilata syötävää. Tarjoilija kaataa edessä oleviimme tyhjiin laseihin myös vettä.

”Täällä on tosi hyvät ruoat”, Tuuli koittaa saada tunnelmaa rennommaksi.

”Joo”, nyökkään hänelle.

Jenni sen sijaan ryhdistää istuma-asentoaan, hörppäisee pari kulausta vettä lasistaan ja yskäisee siihen malliin, että hän haluaisi napata puheenvuoron itselleen. Niin kuin myös tapahtuu.

”Viltsu, meillä olisi sinulle ehdotus...”, Jenni kertoo.

Hämmästyn yhä vain lisää, alan nypristelemään silmäluomiani ja aprikoimaan, mitä naisilla olisi mielessään.

”Olemme pitkään halunneet saada Tuulin kanssa lapsen...”, Jenni jatkaa.

”Ei hemmetti”, tuumaan mielessäni ja ryhdyn miettimään, mitä Jenni ja Tuuli aikovat minulle vielä sanoakaan.

”Sinä olet tehnyt minuun ison vaikutuksen. Jo sillä fiksulla esittelyviestilläsi, jonka kirjoitit nettiin itsestäsi. Ja nyt eilen tuolla jäähallilla. Vaikutat älykkäältä, luotettavalta ja huomaavaiselta mieheltä...”, Jenni kehuu minua.

”Joo, Jenni on Viltsu puhunut sinusta paljon hyvää,” vahvistaa myös Tuuli, joka on minun tavoin kuunnellut tarkkaan, mitä Jenni on puhunut.

Luon katseeni vuoroin niin Tuuliin ja Jenniinkin ja olen tietenkin otettu saamistani kehuista. En kuitenkaan puhu itse mitään vaan odotan, että Jenni jatkaa asiansa kertomista. Kaikesta päätellen hänellä on nimittäin muutakin sanottavaa kuin pelkät mairittelut.

”Olemme Tuulin kanssa pitkään halunneet saada lapsen ja olemme etsineet miestä, joka voisi meitä siinä toiveessa auttaa. Kunnes löysimme sinut”, Jenni paukauttaa ja lisää

”Toivoisimme, että sinä Viltsu auttaisit meitä”.

”Ei jumalauta!”, huudahdan kovaan ääneen. En muista istuvani ravintolassa ja vilkaisenkin huutoni jälkeen niin Tuulia kuin ravintolan muita asiakkaitakin. Asiakkaista moni on kääntänyt ihmettelevän katseensa minuun.

Olen pahoittelevan näköinen ja jatkan kommentoimistani Jennin ehdotukseen, mutta reilusti matalammalla äänellä.

”Tuo on järjettömintä, mitä olen ikinä kuullut”, lauon.

Tarjoilija tepastelee pöytämme luo ja ottaa tilauksemme vastaan. Minä olen päättänyt syödä Irwin-pitsan, Jenni ja Tuuli puolestaan molemmat uunilohta kasvispedillä ja kermaperunoilla.

”Kuuntelisit nyt Viltsu, mitä Jennillä on sinulle sanottavanaan”, Tuuli kehoittaa minua.

”No...”, virkon. Tahdonhan tietää lisää noin järjettömästä ehdotuksesta.

”Haluaisin, että sinä siittäisit minut. Mutta ei sinun tarvitsisi sitä ilmaiseksi tehdä.”, Jenni jatkaa.

Olen entistä ihmettelevämpi ja toisaalta myös malttamattomampi kuulemaan lisää.

”Pyöritämme Tuulin kanssa menestyvää maatalousyritystä ja voisimme maksaa Viltsu sinulle 50 000 euroa siitä, että saatat minut raskaaksi ja toiset 50 000 euroa siitä, että sen jälkeen et ole meihin enää missään tekemisissä.”, Jenni sanoo.

Olen entistä ihmeissäni ja liki pitäen jo kiukkuinenkin. ”Miten kukaan voi ehdottaa tuollaista”, mietin ja olen jopa jo aikeissa poistua ravintolasta.

”Kuuntelisit nyt vielä”, Tuuli pyytää ja kertoo lapsen olleen hänen ja Jennin yhteinen toive jo pitkään.

He olivat jo muutama vuosi sitten päättäneet toteuttaa toiveensa siten, että etsisivät miehen, joka siittäisi Jennin odottavaan tilaan.

”Olemme Ville hakeneet jo kauan sopivaa miestä”, Tuuli kertoo.

”Meillä on ollut kummallakin seuranhakuilmoitukset nettipalveluksessa ja lisäksi olemme rampanneet useissa harrastuksissa, joissa voisimme tuollaisen miehen tavata. Yksi niistä on ollut tämä Jatkoaika, johon Jenni liittyi mukaan vuosi sitten”, Tuuli paljastaa.

Ohessa ravintolan tarjoilija on tuonut pöytäämme tilaammamme ruoka-annokset ja olemme ryhtyneet ruokailemaan.

”Ja sitä paitsi Ville, panin merkille jäähallilla sinun luomasi kiinnostavat katseet minuun. Ajattelin, että petihommat kanssani ei olisi niin iso rasti sinulle. Varsinkaan, jos hieman myös maksaisimme siitä.”, Jenni sanoo.

En vastaa naisille juuta enkä jaata. Lupaan miettiväni asiaa ja tekeväni päätökseni lähipäivinä. Haukkaan viimeiset palat pitsastani, hörppään vesilasini tyhjäksi ja poistun ravintolasta.  

Yllättävä kysymys

Astelemme Jennin kanssa Rinkelinmäen pukukoppikäytävällä. Käytävällä leijailee varsin miehinen hien tuoksu. Ja ihmisiä kulkee käytävällä. HPK:n ja Ilveksen joukkueet valuvat pukukoppeihinsa.

Joukkueiden mennessä omiin pukukoppeihinsa on Kerhon ja Ilveksen päävalmentajien välille syntynyt sanaharkkaa.

”Saatanan tunarit! Tää menee videotarkastukseen! Ihan varmasti menee”, kuuluu karjuvan Ilveksen käskyttäjä Heikki Mälkiä.

”Vittu mikään jäähyn paikka ollut”,huutaa puolestaan HPK:n päävalmentaja Harri Rindell.

Minä puolestani ihmettelen sitä, mitä käytävällä tapahtuu. Kummankin joukkueen valmentajalla kuuluu olevan paljon sanottavanaan. Ja tunnelma heidän keskustelun välillä on vähintäänkin tulehtunut.

”Heidän kinastelunsa varmaan johtuu siitä Josh MacNevinin selkään kohdistuneesta taklauksesta, joka jäi viheltämättä”,Jenni epäilee.

”Niin, aivan...”, myöntäilen Jenniä.

Olisihan Ilves voinut päästä pelaamaan viidenkin minuutin ylivoimaa, mikäli HPK:n puolustajalle MacNevinille olisi tuomittu pelirangaistus hänen taklauksensa vuoksi. Nyt MacNevinille jäi viheltämättä rangaistus kokonaan ja se on mitä ilmeisemmin herättänyt närää Ilves-leirissä.

Seuraan Jennin kanssa tarkkaan Mälkiän ja Rindellin välistä kinastelua. Sitä kestää hetken, kunnes molemmat miehet rauhoittuvat ja marssivat pukukoppeihinsa.

”Meidän pitää mennä tuonne”, Jenni puolestaan opastaa minua ja osoittaa tyhjänä olevaa pukuhuonetta.

”Valmentajat tulevat sinne kohta antamaan kommenttinsa ottelusta ja varmasti tuosta äsken nähdystä episodistakin...”, Jenni jatkaa kiihkeällä äänensävyllään.

Panin merkille Jennissä hänen käyttäytymisensä tuon Rindellin ja Mälkiän torailun aikana. Kuinka kiinnostavasti hän oli ruvennut kinastelua seuraamaan. Jenni kuunteli jokaisen valmentajien sanoman kommentin tarkkaan ja seurasi huolella myös valmentajien käyttäytymistä sanasodan aikana. ”Selkeää toimittaja-ainesta”, hassuttelin mielessäni.

Seuraavaksi kuljemme Jennin kanssa tuonne pukuhuoneeseen, jota hän oli äsken minulle osoittanut. Istuudumme siellä tyhjinä oleville penkin paikoille ja alamme odottamaan valmentajien saapumista lehdistötilaisuuteen.

Pukuhuoneessa on paikalla myös muita toimittajia. Jos olen oikein laskenut, niin läsnä on kahdeksan jos minkäkin sortin toimittajaa ja myös yksi kuvaaja, joka on tullut paikalle videokameransa kanssa. Hänen tarkoituksenaan on luultavammin tallentaa pressi videolle.

Lopulta pukuhuoneeseen astelee molempien seurojen päävalmentajat. Niin HPK:n Harri Rindell kuin Ilveksen Heikki Mälkiäkin. He kävelevät huoneen edessä olevan pöydän taakse. Tuolla pöydällä on kaksi mikrofonia joiden taakse kummatkin miehet asettuvat jakamaan kommenttejaan.

”Hyvä lehdistöväki, jos teillä on nauhureita, niin pyydän tuomaan ne tähän pöydälle nyt.”, kehoittaa tilaisuuden aluksi yksi pelin mediavastaavista, joka lisäksi jatkaa:

”Ja ensimmäisenä Ilveksen päävalmentaja Heikki Mälkiä aloittaa puheenvuoron...”

Mediavastaavan alustuksien jälkeen valmentajat ryhtyvät antamaan kommenttejaan pelistä. He kiittelivät varsinkin pelin tunnetasoa ja totesivat ottelun olleen yllättävän hyvätasoista lätkää kauden ensimmäisiksi matseiksi.

Ottivat valmentajat myös kantaa tuohon äsken pukukoppikäytävällä nähtyyn välikohtaukseen ja oman puheenvuoronsa aiheen tiimoilta sai käyttää myös otteluvalvoja Kari Hämäläinen.

Lehdistötilaisuuden jälkeen olimme Jennin kanssa poistuneet jäähallin ulkopuolelle. Juttelemme Jennin kanssa jäähallin edustalla vielä muutaman minuutin ajan. Ulkona on jo aika kolea ilma, onhan syyskuu jo yli puolenvälinsä.

”Kiitos sulle Viltsu seurastasi tänä iltana, oli ihan mukavaa”, Jenni aloittaa keskustelumme.

Huuleni menevät väkisinkin hymyyn. On mukava kuulla tuollaista palautetta noin nätiltä naiselta, vaikka hän onkin varattu.

”Kiitos sullekin. Annoit hyviä ohjeita, uskon että pääsen niillä sujuvasti alkuun harrastuksessamme...”, sanon Jennille.

”Se olisi hyvä juttu. Ja siitä se tekemisen kautta lähtee paranemaan. Ja aina voit kysyä minulta lisääkin neuvoja”, Jenni jatkaa keskusteluamme.

Siirrän katseeni Jenniin ja koitan hymyillä hänelle. Pyrkien siten kiittämään häntä avuliaisuudestaan. Jenni katsoo minua takaisin, mutta rupeaa tuntemaan oloaan vaivalloiseksi. Huomaan, että jokin asia painaa hänen mieltään.

”Kuule Viltsu...”, Jenni aloittaa.

Hieman yllätyn hänen sanoistaan ja ryhdyn mielenkiinnolla kuulemaan, mitä Jennillä nyt olisi kerottavanaan.

”Voitaisiinko me mennä joku kerta yhdessä vaikka kävelylle. Siis ihan vain kavereina, kun mähän olen varattu. Tykkäsin seurastasi...”, Jenni kysäisee ujohkolla äänellään.

Menen hieman hämilleni hänen ehdotuksestaan, mutta sanon hänelle ehdotuksensa sopivan minulle hyvin. Voisimme jonain päivänä lähteä kävelylle, jos hän tulisi Lammilta käymään Parolassa tai ainakin Hämeenlinnassa. Jenni on meistä kuitenkin se, jolla on auto käytössään.

Vastattuani Jennille myöntävästi hän oli pyytänyt meitä olemaan yhteydessä toistemme kanssa, moikannut ja poistunut autolleen.

”Mikäköhän hänellä oli mielessään...” minä puolestaan kummastelin itsekseni. Jennin kysymys tuli minulle niin puun takaa.  

Ihastumisesta pettymys

”Ei hätää. Minä voin kuivata lattian.”, Jenni sanoo, joka on parin paperin palan kanssa astellut viereeni.

”Ki-, ki-kiitos”, saan tokaistua.

Minä seison pressihuoneessa ja tunnen oloni noloksi. ”Hemmetti, perkele...”, kiroan mielessäni. Kahvikuppini on pudonnut eteeni lattialle ja kahvi valunut sieltä ulos, muodostaen pienimuotoisen lätäkön pressitilan lattialle.

Yksi isomahainen mies oli tullut vauhdilla pressihuoneeseen, eikä ollut yhtään huomannut minua. Hän oli vahingossa töytäissyt minua ja kahvikuppini oli sen seurauksena syöksynyt kädestäni suoraan maahan.

”Kylläpä sitä kaikkea sattuukin”, yritän silotella tilannetta.

”No, kohta tämä on jo kuivattu”, Jenni vastaa minulle. Hän on kyyristyneessä asennossa ja parin paperin palan kanssa koittaa pyyhkiä lattiaa kuivaksi.

Minä olen hänen vieressään ja en pysty olemaan havaitsematta, millaisen näyn kyyristyneessä asennossa oleva Jenni minulle järjestää. Olinhan jo aiemmin huomannut Jennin kauneuden, mutta nyt hänen muodokas takapuolensa näyttäytyy minulle kaikessa siroudessaan.

”Voin tietenkin auttaa sinua”, sanon Jennille.

”Ei tarvitse. Tämä on ihan just kuiva...”, Jenni toteaa.

Nyt Jenni nousee takaisin seisomaan kyyryasennostaan ja lattia helottaa taas lähes yhtä siistinä kuin mitä se helotti ennen välikohtaustakin. Jenni hymyilee minulle ja koittaa saada minut jälleen hyvälle mielelle, osin minunkin aiheuttaman vahingon jälkeen.

”Voisimme mennä jo katsomoon”, Jenni sanoo ja vilkaisee pressihuoneen seinällä roikkuvaa kelloa. Kellon viisarit osoittavat aikaa 18.20. HPK:n peli alkaisi kymmenen minuutin kuluttua.

”Mennään vain...”, vastaan takaisin.

Lähdemme Jennin kanssa tepastelemaan kohti lehdistölle varattua katsomon osaa. Pressihuone sijaitsee aivan tuon katsomon vieressä. Itse asiassa pressihuoneen ja katsomon välissä ei ole kuin yksi ovi, jonka toiselle puolelle astelemme.

Lehdistölle on varattuna Rinkelinmäellä kolme istumapaikkariviä. Tällä kertaa nuo rivit ja varatut paikat ovat melkein täynnä. HPK:n kauden avauskotipeliin on saapunut paikalle runsaasti toimittajia ja muitakin ihmisiä, jotka ovat lehdistökatsomoon tervetulleita.

”Istutaan tuohon”, Jenni osoittaa kahta istumapaikkaa katsomon toiseksi ylimmältä riviltä. Jennin ehdotus sopii minulle ja käymme istumaan noille paikoille.

Istumaan päästyämme Jenni kaivaa käsilaukustaan kaksi A4-kokoista paperia, joille hän on kirjoittanut pelien raportoimisohjeet. Ne hän ojentaa minulle ja kehoittaa minua tutustumaan niihin.

”Voit lukea nuo läpi, mutta ei sun vielä tarvitse raporttia kirjoittaa. Ja saat toki kysellä minultakin neuvoja, jos haluat”, Jenni sanoo antamistaan ohjelapuista.

Kiitän Jenniä hänen antamistaan ohjeista ja kiinnitän huomioni hänen hempeyteensä. Aivan kuin olisin jopa ihastumassa häneen. ”Jenni on aika suloinen”, tuumailen ajatuksissani.

HPK ottelee tänä perjantaina Ilvestä vastaan ja matsi alkoi puoli seitsemältä. Seuraamme Jennin kanssa kamppailua tiukalla silmällä, Jennin tehdessä samalla muistiinpanoja vihkoonsa. Ohessa myös puhumme keskenämme, niin illan matsista, yhteisestä toimittajan harrastuksestamme kuin elämästä yleensäkin.

”Mitä sinä teet työksesi?”, Jenni kysyy minulta.

”Käyn tekemässä tuurausvuoroja yhden vanhainkodin keittiöllä...” vastaan hieman jopa häpeillen. Eihän työni niin erikoinen ole ja en yhtään tiedä, millaista työtä Jenni uurastaa. Vaikka hän olisi maisteri.

”Ok. No, sinä et varmaan usko, mutta minä olen maatalon emäntä.”, Jenni puolestaan kertoo.

”Niin justiin... No kieltämättä se lienee aika harvinainen työ tänä päivänä...”, tuumaan.

”Onhan se, mutta hullu mikä hullu. Minulla ja puolisollani on maatalo Lammilla.”, Jenni jatkaa.

Kiinnitän huomioni hänen puheissaan varsinkin siihen, että Jenni paljastaa olevansa varatttu. Kertoihan hän omistavansa maatalon puolisonsa kanssa Lammilta. Osin hieman jopa harmistun, mutta en näytä harmistumistani tietenkään ulospäin.

”Se on varmaan silti mielekäs työ”, totean Jennille.

”Onhan se. Maatalousyrittäminen on aina kiinnostanut minua. Maatilallamme on varsinkin lehmiä. Niistä saamme puolisoni kanssa isoimman elannon”, Jenni virkkoo.

Nyökyttelen hänelle päätäni ja seuraan samalla tiiviisti ottelua. Peli on edennyt jo reippaasti yli puolenvälinsä ja HPK johtaa Ilvestä maalein 2-0.

Enempää osumia matsissa ei nähty. Pallokerho nappasi jo toisen peräkkäisen voittonsa nujertamalla Ilveksen lukemin 2-0. Kauden ensimmäisessä kamppailussaan HPK oli päihittänyt Turussa TPS:n ja nyt joukkue avasi myös kotikautensa voitokkaasti.

Loppusummerin soitua ihastelin sitä remastusta, jonka Kerhon voitto Rinkelinmäen yleisössä oli aiheuttanut. Hämeenlinnan kuuluisasta Sikakatsomosta kuului pitkään HPK-HPK-HPK-huutoja ja huutojen välissä rytmikästä taputusta. Muut katsomot olivat puolestaan mukana riemussa raikuvilla aplodeillaan.

Voitto heti kauden avauskotipelistä maistui Kerhon faneille. Sen aisti siitä tunnelmasta, jonka voittaminen oli katsojiin aiheuttanut.

Olisin itsekin halunnut olla mukana tuossa juhlinnassa. Niin kuin olin vielä viime kaudella ollut. Silloin kävin aktiivisesti Kerhon fanivarusteet päällä HPK:n kotiotteluissa ja niiden lisäksi parissa vierasmatsissakin.

Olen ollut innokas fani, mutta nyt minulle on kerrottu etten saa tuoda faniuttani esille täällä pressikatsomossa. Minun on kuulemma käyttäydyttävä täällä asiallisesti ja puolueettomasti.

”Voisimme nyt lähteä pressiin”, Jenni keskeyttää ihasteluni ja ehdottaa minulle, että lähtisimme jäähallin pukukoppikäytävälle. Siellä yhdessä pukukopissa joukkueiden valmentajat jakaisivat kommenttinsa illan pelistä.

”Mennään vain”, vastaan Jennille. Suostun tietenkin Jennin ehdotukseen, sillä olen hänen perehdytettävänään. Hänhän se paremmin tietää, kuinka täällä hallilla menetellään ja minun on viisainta kuunnella häntä tarkasti.

Lähdemme kävelemään kohti tuota pukukoppikäytävää. Sinne päästessämme meitä odottaa melkoinen yllätys. Pukukoppikäytävältä nimittäin kuuluu lujaäänistä huutoa ja mekastusta.

”Saatana, mikä tunari! Tää menee tarkistukseen. Ihan varmasti menee!”, eräs käheä-ääninen mies karjuu.

”Vittu, mikään jäähyn paikka ollut!”, toinen mies huutaa.

”Mitä täällä tapahtuu?”, minä puolestani kummastelen ääneen.  

Ensikertaa toimittajana

Jäähallissa käy melkoinen vilske. HPK:n kauden ensimmäinen kotiottelu Ilvestä vastaan on vetänyt hyvin väkeä Rinkelinmäelle. Ihmisiä tulvii solkenaan sisälle jäähalliin, osa heistä menee aulassa oleville kioskipisteille ostamaan karkkia ja hodareita.

Moni puolestaan lähtee nousemaan rappusia ylös Kerho-ravintolaan. Ja iso osa ihmisistä jatkaa aulasta matkaansa suoraan hallin istumakatsomoihin.

Minä seison jäähallin aulassa olevan Kerhon fanishopin edessä. Oloni on hieman jännittynyt, osin jopa aristelen. Edessäni seisoo ”Spyder”. Harrastekaverini Jatkoajasta. Olemme kohdanneet. Sovimme tapaavamme kello 18 Kerhon fanituotemyymälän edessä. ”Tästä se lähtee”, ajattelen mielessäni.

”Sä taidat olla ”Spyder”, kysyn epävarmalla äänen sävyllä naiselta, jonka olen kuvitellut harrastustoverikseni.

”Joo, olen. Ja sinä sitten kai olet Viltsu.”, ”Spyder” vastaa minulle.

”Ky- kyllä”, saan kangerteltua ulos suustani. Olen ujo etenkin silloin, kun tapaan uusia ihmisiä. Ja varsinkin nyt, kun tapaamani ihminen on noin kaunis nainen.

”Moi vaan. Mun nimeni on Jenni.”, ”Spyder” tokaisee ja jatkaa

”Hyvä, että löysimme toisemme. Annan sinulle tämän toisen pressikortin ja sitten voimme lähteä pressitiloihin.”

”Spyder” tai oikealta nimeltään Jenni kaivaa mustan värisestä käsilaukustaan rahapussinsa esille ja kaivaa sieltä pressikortin. Tämän kortin hän ojentaa minulle. Samalla hän kertoo, että pääsen tuolla kortilla jäähallin pressitiloihin.

Vilkaisemme toisiamme silmiin ja hymyilemme. Jennin hymy on kaunis. ”Voi, kun suloinen nainen”, ajattelen mielessäni.

Sitten lähdemme astelemaan jäähallin pressitiloihin. Ensin nousemme ylös jäähallin pääaulassa olevat rappuset, jotka johtavat Kerho-ravintolaan.

”Sitten tuonne”, Jenni sanoo minulle, kun olemme päässeet Kerho-ravintolaan ja osoittaa ravintolassa olevaa oviaukkoa, josta pääsee hallin kabinettitiloihin. Kävelemme ovelle.

Ovella seisoo järjestysmies, joka ensin kysyy meiltä pressikortit. Ne näytettyämme astumme oviaukon toiselle puolen.

Heti tuon oviaukon läheisyydessä on huone, jonne menemme.

”Tämä on se pressihuone”, Jenni kertoo minulle.

Teen nopean silmäyksen pressihuoneeseen. Siellä on paljon väkeä. Muutamalla ihmisellä on oikein puvut päällä ja löytyy sieltä myös ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet pelkkiin verkkareihinkin. Pressihuoneessa käy vilkas hälinä. Ihmisten puheet kuuluvat koskevan lähinnä jääkiekkoa ja alkanutta kiekkokautta.

Muutamalla on mukanaan myös kannettava tietokone, jonka ääressä he istuvat.

”Mennään tuonne”, Jenni sanoo minulle hiljaisella äänellä ja osoittaa miestä, joka istuu kannettavan tietokoneensa edessä. Minä katson tuota miestä.

Hän selailee kuvia tietokoneellaan ja on hänellä koneensa vieressä myös iso kamera. Päässään tuolla miehellä on punainen lippis. Kävelemme Jennin kanssa hänen luokseen.

”Moi”, Jenni sanoo tälle miehelle ja kertoo hänen olevan Jatkoajan HPK-toimituksen valokuvaaja. Miehen nimen Jenni sanoo olevan ”Pekka”.

Minäkin tervehdin häntä ja kerron kuka olen.

”Moi. Mukava saada lisää väkeä toimitukseemme, sitä tarvitaan”, Pekka virkkoo ja luo katseensa minuun.

”Joo, lähdin yrittämään tällaistakin...”, saan kakistettua ulos suustani.

”No niin, se on hieno juttu.”, Pekka vastaa minulle.

Pistän kädet taskuuni ja koitan luoda oloni mukavaksi. Jenni rupeaa keskustelemaan Pekan kanssa. Ounastelen, että he ovat tunteneet toisensa jo kauemmin ja siksi heillä sujuu keskustelu keskenään niin hyvin. Välillä keskustelun seasta kuuluu myös naurun ääntä.

”Tuolta saat otettua myös kahvia, jos haluat”, Jenni huomioi keskustelunsa lomasta myös minut ja osoittaa pressihuoneen nurkassa olevaa pöytää, jonka päällä on muutama paperinen kahvimuki ja kaksi termospulloa.

Astelen tuon pöydän luokse. Nappaan pöydälltä kahvimukin kouraani ja pistän sen termospullon alle. Sitten rupean painamaan pullosta ja sieltä alkaa valumaan kahvia kuppiini.

Täytän kuppini kahvilla siten, että jätän kuppiin myös maitovaran. Bruukaan käyttää kahvini seassa maitoa. Maitoa saan kahvin sekaan lorautettua termospullon vieressä olevasta maitotölkistä. Siitä kaadan lorauksen kahvini joukkoon ja lähden astelemaan takaisin Jennin luo.

”Näitteks te sen yhden komean maalin eilen!”, isomahainen mies ryntää ykskaks mediatilaan ja kailottaa kovaan ääneen.

Hän ei huomaa yhtään minua, sillä olen aivan oviaukon vieressä kahvikuppini kanssa. Tuo pulska mies vahingossa töytäisee minua ja kahvikuppini tippuu lattialle. Kahvini valuu kupistani lattialle kuin vesi pienessä purossa.

”Voi vittu!”, pelästyn, hätäännyn ja jopa punastun. Hiljaisena ihmisenä karsastan tällaisia tilanteita, joissa joudun huomion keskipisteeksi.

”Alkopa harrastetoimittajan urani hienolla tavalla, mitä nyt teen?”, mietin mielessäni ja haron hiuksiani.

Kahvikuppini on lattialla nurin, ja kahvi valunut sieltä ulos lattialle ja muodostanut kupin viereen pienen lätäkön. Minä luon katseeni vuoroin sekä tähän kahvi”lätäkköön” että Jenniin ja hehkun punaisena...

Tapasin ”Spyderin”

Olen päättänyt kertoa. Kertoa äidilleni päässeeni mukaan Jatkoaika-nimisen verkkolehden toimitukseen. Eihän asia niin iso ole, mutta olen niin ujo. Pelkään sitä, kuinka vanhempani ja etenkin äitini tulee reagoimaan siihen, että ryhdyn harrastetoimittajaksi.

”Niin, iloitsin sitä, että olen päässyt Jatkoajan toimitukseen...” ryhdyn selvittämään.

”Mitä höpsit? Mikä se sellainen Jatkoaika on?”, äitini kummastelee.

”Se on harrastepohjalta pyöritettävä jääkiekkoaheinen verkkolehti. Lähden mukaan heidän toimintaansa...”

”Jaa, kaikkeen säkin mukaan lähdet. Tuletko kirjoittamaan juttuja sitten HPK:sta?”, äitini utelee.

Korjaan tässä vaiheessa asentoani sinisellä nojatuolilla, jossa istun. Nielaisen pari kertaa ja jatkan selvittämistä.

”Niin kai, en oikein tarkalleen vielä itsekään tiedä. Pääseehän sieltä aina pois, jos hommat eivät suju...”, kerron hieman aristelevalla äänelläni.

Äitini on tässä vaiheessa noussut ylös sohvalta, jossa hän ehti puolisen tuntia nukkumaan ennen keskusteluamme. Nyt hän on siirtynyt keittiöön. Ottanut perunankuorimaveitsen keittiön työlaatikosta ja on aikeissa alkaa kuorimaan perunoita.

”Alan tekemään jo ruokaa. Kuorin perunat valmiiksi, niin saa ne pistää keittymään...” äitini sevittää ja jatkaa...

”Hyvähän tuollainen Jatkoaika-harrastus sinulle varmasti on. Saat sinäkin tekemistä elämääsi. Ja siitä lätkätoimittajan urastahan olet aina haaveillut...”

”Niin, niin kai.” saan kakistettua ulos suustani.

Minäkin nousen nojatuolista. Astelen kotimme eteiseen ja nappaan lippalakin päähäni.

”Mihin sinä nyt lähdet?”, äitini utelee

”Ajattelin mennä leikkaamaan nurmikon.” vastaan ja avaan ulko-oven. Ulos päästyäni suljen oven perässäni.

Nyt on jo pari viikkoa kulunut siitä hetkestä, kun sain tietää päässeeni toimittajaksi Jatkoaikaan. Olen näiden kahden viikon aikana allekirjoittanut tekijäsopimukset Jatkoajan kanssa ja tutkaillut asioita. Mitä kaikkea harrastukseni tulee sisältämään?

Meillä on Jatkoajassa myös oma HPK-toimituksemme, jonka jäsenille olen netissä käynyt ilmoittautumassa. Olen sopinut aktiivisimman HPK-toimittajan kanssa tapaavamme ensimmäisen kerran Kerhon kotiavausottelussa tänä perjantaina, 14. syyskuuta.

Silloin hän perehdyttää minut pelien raportoimiseen, joka tulisi olemaan ensisijaisin tehtäväni Jatkoajassa.

*puhelimeni pirahtaa*

Minulle tuli tekstiviesti. Nappaan kännykkäni käteeni ja luen keneltä sain viestin.

”Moi Ville, nähdäänkö tänään jäähallilla siinä Kerhon fanishopin edessä kello 18?”, viestissä lukee.

Vastaan sen sopivan minulle hyvin. Samalla minua rupeaa jännittämään. Hieman jopa pelkään uusia tilanteita ja uusien ihmisten tapaamista. Tepastelen keittiöön ja ryhdyn keittämään kahvia. Olenhan ainakin pirteä sitten illalla.

”Juoks säkin iskä kahveeta?”, kysyn isältäni, joka on hetki sitten saapunut kotiin töistä.

”No voinhan mä pari kupillista juodakin, isäni vastaa.

Mittaan kahvinkeittimeen kuuden kupillisen verran vettä, asettelen suodatinpussin paikoilleen ja laitan sinne kolme lusikallista poroja. Pistän kahvinkeittimen päälle. Sieltä valuu ensimmäiset vesitipat keittimen lasikannun pohjalle, jonka jälkeen keitin alkaa valmistamaan kahvia.

Minä menen keittiön pöydän ääreen istumaan. Nappaan päivän Hämeen Sanomat eteeni ja rupean lukemaan sitä.

”Jaa, ne olis ollut Silakkamarkkinat tänä viikonloppuna Raumalla...”, isäni avaa keskustelua. Hän ottaa puheeksi Rauman Silakkamarkkinat, joissa olemme käyneet useana syksynä.

”Ai olis?”, kysyn uteliaasti. Minua jopa hieman harmittaa, ettemme tänä syksynä menneet Silakkamarkkinoille. Olemme aina tykänneet siellä käydä, mutta nyt äitini oli tullut kipeäksi ja emme päässeet lähtemään sinne.

”Olis joo, harmi kun emme päässeet...”, isäni toteaa.

”Niinpä, mutta ei sille mitään voi”, vastaan ja jatkan

”Kuules iskä, voisitko heittää minut tänään jäähallille kuudeksi”, kysyn ujohkolla äänelläni.

”Jaahas, no kai se onnistuu, jos sun nyt ihan pakko sinne peliin on päästävä. En mä vaan kyllä oikein ymmärrä miks sä sinne taas menet”, isäni sanoo.

Kiitän isääni jo tässä vaiheessa.

Herään nokosiltani. Minulla on tapana ottaa päivisin aina puolen tunnin päiväunet. Minulla on niin mukavan pehmeä patja sängyssäni, että siinä on ihana maata. Nyt nousen ylös kuitenkin sängyltäni. Astelen alakertaan ja rupean vaatettamaan itseäni.

Pistän päälleni siniset farkut, sukat, HPK:n t-paidan ja neulepuseron. Kellon viisarit osoittavat jo puoli kuutta ja tarkoituksenamme on isäni kanssa lähteä kohta jäähallille. Isäni on lupautunut heittämään minut sinne kuudeksi.

”Tarvitsenkohan siellä mukanani muistiinpanovälineitä”, pohdin mielessäni.

Jätän ne kuitenkin ottamatta mukaani ja menen ulos. Siellä isäni on jo käynnistelemässä autoaan ja kävelen auton luokse. Avaan auton oikeanpuoleisen etuoven ja käyn istumaan niin kutsutun kartan lukijan paikalle.

Isäni jättää minut pois autosta jäähallin edessä olevalle bussipysäkille. Siinä sovimme, että hän tulee hakemaan minut Kerhon pelin päätyttyä. 

Isäni kuuntelee Kerhon pelejä radio Jannesta ja on aiemmilla kerroilla laskenut, että hyvä hetki lähteä hakemaan minua tai usein minua ja veljeäni Kerhon matsista on silloin, kun kolmatta erää on jäljellä kymmenisen minuuttia.

Noustuani ylös autosta lähden kävelemään jäähallille. Siellä minua odottelee jo Kerhon fanishopin edessä tummahiuksinen, pyöreähkö, sinisilmäinen ja ilmaisisinko hyvännäköinen naishenkilö.

Ounastelen, että hän on se Jatkoajan HPK-toimittaja, jonka minun piti hallilla tavata, mutta hänen sukupuolensa tuli täytenä yllätyksenä. Odotin hänen olevan mies.

”Se oli kai se mielleyhtymä, jonka jääkiekko on minussa herättänyt”, mietiskelen itsekseni syitä siihen, miksi olin tämän harrastekaverini kuvitellut mieheksi. Hänen nimeäänhän minä en vielä tienyt. Olin netistä vain lukenut hänen käyttämänsä nimimerkkinsä, se oli ”Spyder”.

Astelen hänen luokseen ja katseemme kohtaavat...