Istun vanhempieni
huvimajassa kannettavan tietokoneeni ääressä. On
elokuu, 12.päivä ja perjantai. Pyrin tuottamaan tekstiä, olen
saanut päähäni hakea Jatkoaika.com-nimisen harrastelehden
toimitukseen.
Usea ihminen on kehunut kirjoitustaitoani, joten olen
päättänyt testata lahjakkuuteni ja lähteä kirjoittamaan
jääkiekkoaiheisia juttuja Jatkoaikaan.
Minua pelottaa. Satuin
näkemään Jatkoajan mainoksen internetissä edellisenä päivänä.
Siinä he kertoivat hakevansa uusia harrastetoimittajia riveihinsä.
”Enhän minä edes tiedä, mikä on Jatkoaika” mutisen itsekseni,
mutta olen päättänyt hakea silti heidän toimitukseensa.
Luulen, että tämä on
minulle hyvä reitti kokeilla onko minulla piru vie niitä
kirjoittajan lahjoja, joita niin moni ihminen oli jo siihen mennessä
kehunut minulla olevan.
En voi uskoa heitä. Pakko sitä on testata,
totesin mielessäni.
Hörppäisen kahvia
kupistani ja korjaan asentoani puutarhatuolissa. Kirjoitan
koejuttuani Jatkoaikaan.
He olivat pyytäneet minulta sellaista, kun
olin heitä edellisenä päivänä lähestynyt sähköpostillani ja
kysynyt pääsisinkö mukaan heidän kiinnostavalta vaikuttavaan
harrastustoimitukseensa.
Olen päättänyt työstää
koejuttuni heille HPK:n kesäharjoittelutilanteesta. Olen ottanut
selvää Kerhon tilanteesta seuran nettisivuilta ja kirjoitan juttuni
sen pohjalta.
”Tuu syömään
välillä”, äitini huutaa kotitalomme ulko-ovelta.
”Himpskatti!” kiroan
ajatuksissani, minun on lopetettava kirjoitushommani toviksi ja
käytävä ruokailemassa.
Harmitukseni muuttuu nopeasti kuitenkin
iloksi, kun menen sisälle. Nenääni tulvii herkullinen makkarasopan
tuoksu.
En puhu porukoilleni
mitään kirjoitushommistani. Täytän vain jo nälästä vähän
kurnineen masuni makkarasopalla, parilla piimälimpun viipaleella ja
poistun takaisin ulos, istumaan huvimajaan. Siellä pääsen taas
jatkamaan kirjoittamista.
”HPK on harjoitellut
tiiviisti elokuun aikana. Kerhon kokoonpano on myös vahvistunut
kahdella uudella pelaajalla...” näytölle rupeaa hiljalleen
syntymään tekstiä.
Naputtelen näppäimistöä
kovin vaivalloisesti ja arasti. Aivan kuin se menisi rikki
näppäilemisestäni. En oikein luota itseeni kirjoittajana. Koitan
kuitenkin saada jotain aikaiseksi.
Aurinko paistaa
kirkkaasti. Joudun välillä pyyhkimään hikipisaroita pois
otsaltani. Ajan kuluessa samalla, nyt olen noin tunnin verran jo
kirjoittanut ja tekstini rupeaa olemaan hiljalleen valmis.
Hmm...
Pitäisi vielä jokin osuva lopetus keksiä, mietin... Voisiko se
olla, vaikka että HPK pelaa ensimmäisen harjoituspelinsä ensi
viikon maanantaina?
”Mitä sä siellä
raapustat?, äitini keskeyttää yks kaks mietiskelyni ja huutaa
minulle.
”Sä oot sit jatkuvasti
kans kirjoittamassa!”
En puhu äidilleni mitään
siitä, miksi kirjoitan. En halua, että kukaan tietää aikeistani
hakeutua Jatkoajan toimitukseen. Enhän edes usko sinne pääseväni.
Koitan vain vastata, että kirjoitan johonkin keskustelupalstalle...
”Älä sit mihinkään
hämärähommiin sekaannu”, äitini toteaa opettavaiseen sävyynsä
ja pyytää minua pian pelaamaan hänen kanssaan petanqueta.
Minulle tulee hoppu.
Tykkään pelata petanqueta äitini kanssa, joten koitan kiirehtiä
tekstini kirjoittamisessa. Naputtelen viimeisiä kirjaimia paperille
ja painan pisteen loppuun. Huh, siinä se on! Vihdoin tekstini on
valmis. Luen sen vielä kertaalleen läpi ja korjaan muutaman
kirjoitusvirheen.
Kirjaudun sähköpostiini,
kopioin koetekstini Wordilta ja liitän sen sähköpostiviestiini.
Kirjoitan viestiini vielä kuka olen ja että tässä on se
testikirjoitus, jonka Jatkoajan toimitus on minulta pyytänyt.
Siinä
se on, mutisen epäröivästi. Tuskin tärppää, mutta voihan sitä
kaikkea aina kokeilla. Painan ”Lähetä”.
Sinne meni. Kertaan
mielessäni vielä niitä syitä, miksi edes hakeuduin Jatkoaikaan.
”Koitan, jos pääsisin testaamaan kirjoitustaitoni ja olisihan se
kiva, jos mullakin olisi jääkiekkopelien ympärillä oma yhteisöni
niin kuin siskollani ja hänen miehelläänkin on, Sikakatsomo.
”Koskakohan ne vastaa
mulle?”, kysyn hiljaa ääneen, nousen puutarhatuolilta ja lähden
haastamaan äitiäni petankissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti