Helpottava vastaus

”Ei ole vieläkään tullut vastausta”, mutisen ajatuksissani, kun käyn vilkaisemassa sähköpostiani. Odottelen Jatkoajalta vastausviestiä heille lähettämääni testikirjoitukseeni. Oikeastaan olen odotellut jo pari viikkoa.

Rupean menettämään toivoani. ”Ei minusta taida tullakaan Jatkoajan toimittajaa” Lähetin koekirjoitukseni heille kuitenkin jo elokuun puolivälissä ja nyt elämme syyskuun alkua.

Istun pehmustetulla tietokonetuolilla makuuhuoneessani. Asun vielä vanhempieni luona Parolassa. Tietokonetuolilla istun oikea jalan ollessa vasemman jalan päällä. Rupean korjailemaan silmälasieni asentoa. Niin teen aina, kun minua alkaa hermostuttamaan.

”Mitä minun pitäisi tehdä?” ”Aikovatko he edes vastata minulle?” pohdin mielessäni.

Päätän lähestyä heitä uudelleen sähköpostilla. Naputtelen sähköpostiviestiä: ”Terve, oletteko saaneet testikirjoitustani`? Lähetin sen teille pari viikkoa sitten. Ja olisi mukava kuulla, mitä piditte siitä. Vastaustanne odottaen Ville Heino.” '

Lähetän viestini ja sen jälkeen poistun tietokoneen äärestä. Olin ollut makuuhuoneessani yläkerrassa. Minä ja vanhempani asumme punaisessa omakotitalossa Parolassa. Vanhemmillani on ”pöytä”tietokone, jota olin käyttänyt parin tunnin ajan.

Nyt kuitenkin riitti. Menen juomaan kahvia kotitaloni keittiöön, kun äitini oli sitä keittänyt.

”Sä oot sit kans jatkuvasti siellä tietokoneella, mitäs nyt siellä teit?”, äitini kysyy minulta.

Äitini on ahkera utelemaan asioita, mutta uskon että nyt hänellä ei niinkään ollut tarkoituksenaan saada tietoonsa sitä, mitä tein tietokoneella. Ennemminkin hän yritti herätellä keskustelua. Olemme kuitenkin kaksin kotona, isä kun on töissä.

”Olin vain...”, tokaisen vastaukseksi, sillä enhän halunnnut äitini saavan tietää minun hakeneeni Jatkoajan toimitukseen.

”Kakaise suoraan vain. Jos on noin salaista asiaa, niin meidän konetta ei siihen ainakaan käytetä”, äitini korottaa ääntään.

”No, maksoin pari laskuani ja pelasin Älypäätä”, keksin vastaukseksi.

Äitini uskoo vastaukseni ja käy hakemassa itselleen kupin kahvia. Minä seuraan häntä perässä. Nappaan kahvikupin keittiön astiakaapista ja astelen kahvinkeittimen luo. Tartun kahvikannuun ja kaadan siitä kahvia kuppiini. Lorautan vielä maitoa tilkan sekaan.

Asetun istumaan keittiöpöydän ääreen. Äidistäni vastapäätä. Äitini ehdottaa, että pelaisimme Mustaa maijaa ja ryhtyy sekoittamaan pelikortteja.

Pelaamme usein äitini kanssa korttia. Silloin, kun olemme kaksin niin Mustaa maijaa ja silloin, kun meitä on useampikin pelaaja mukana eli monesti silloin, kun veljeni on käymässä kotonaan Forssasta, niin Maratonia.

Nyt pelaamme kuitenkin pari erää Mustaa maijaa. Äitini on haka kyseisessä pelissä ja voittaa jälleen pelaamamme kaksi peliä.

”Pahus”, tokaisen harmistuksekseni hävittyäni toisenkin Musta Maijan äitiäni vastaan.

”Hah, hah”, äitini naurahtaa ja kertoo käyvänsä nukkumaan pariksi tunniksi.

Kello lyö puoli kaksitoista ja äitini aikoo ottaa parin tunnin päiväunet. Hän pyytää minua herättämään hänet parin tunnin päästä. Silloin äitini alkaisi tekemään ruokaa. Ruoka olisi siten valmista silloin, kun isäni tulee töistä kotiin.

Minä puolestani lupaan herättää äitini ja nappaan ristikkolehden käteeni. Käyn istumaan olohuoneen nojatuolille. Ihanan pehmeälle nojatuolille. Tunnen oloni siinä mukavaksi ja tykkään istua siinä.

Alan täyttämään ristikkoa. ”Kalalaji?” ”Sen täytyy olla ahven”. ”Lean sukunimi on puolestaan Laven.” Rustaan ristikkoon vastauksia.

Hetken ristikkoa täyteltyäni alan raapimaan päätäni ja jälleen korjailemaan silmälasieni asentoa. Minusta tuntuu, kun ne aina tippuisivat nenältäni huonoon asentoon. Olen kai niin hermostunut. Varsinkin nyt olen hermostunut.

Ryhdyn nimittäin pohtimaan olisinko jo saanut vastausviestiä Jatkoajan toimitukselta. Olihan siitä hetkestä kulunut jo tunti, kun heitä edellisen kerran sähköpostilla lähestyin.

Nyt en mene edes tietokoneelle vaan otan kännykkäni taskustani. Olin heinäkuussa ostanut kännykän, jolla voi myös selata nettiä. Painan kännykästäni nettiohjelman ”Safari” ja klikkaan sähköpostiosoitteen osoiteriville, ”www.luukku.com”.

Kirjaudun sähköpostiini ja ilokseni huomaan saaneeni jo vastausviestin. Korjaan taas silmälasieni asentoa, haron pari kertaa hiuksiani ja raavin kaulaani. Olen hermostuksissani. Jännityksellä klikkaan saamani viestin auki.

”Moi Ville, anteeksi että vastaamisemme on kestänyt. Meillä on ollut vähän häikkää toimituksessamme. Olemme päättäneet ottaa sinut riveihimme. Pääset ensi alkuun koe-ajalle ja jos hommat sujuvat, niin saat vakituisen pestin...” lukee saamassani sähköpostiviestissä.

”Jes!” Huudahdan. Olen niin iloinen saamastani vastauksesta.

”Mitä nyt?”, äitini myös vavahtuu unestaan remastukseeni.

”Pahus, eihän minun pitänyt kertoa tästä kenellekään vielä tässä vaiheessa. Mitä nyt teen...”, mietin mielessäni...

Miten tarina jatkuu? Seuraa Viltsun taivalta harrastetoimittajana tästä blogista!