Tapasin ”Spyderin”

Olen päättänyt kertoa. Kertoa äidilleni päässeeni mukaan Jatkoaika-nimisen verkkolehden toimitukseen. Eihän asia niin iso ole, mutta olen niin ujo. Pelkään sitä, kuinka vanhempani ja etenkin äitini tulee reagoimaan siihen, että ryhdyn harrastetoimittajaksi.

”Niin, iloitsin sitä, että olen päässyt Jatkoajan toimitukseen...” ryhdyn selvittämään.

”Mitä höpsit? Mikä se sellainen Jatkoaika on?”, äitini kummastelee.

”Se on harrastepohjalta pyöritettävä jääkiekkoaheinen verkkolehti. Lähden mukaan heidän toimintaansa...”

”Jaa, kaikkeen säkin mukaan lähdet. Tuletko kirjoittamaan juttuja sitten HPK:sta?”, äitini utelee.

Korjaan tässä vaiheessa asentoani sinisellä nojatuolilla, jossa istun. Nielaisen pari kertaa ja jatkan selvittämistä.

”Niin kai, en oikein tarkalleen vielä itsekään tiedä. Pääseehän sieltä aina pois, jos hommat eivät suju...”, kerron hieman aristelevalla äänelläni.

Äitini on tässä vaiheessa noussut ylös sohvalta, jossa hän ehti puolisen tuntia nukkumaan ennen keskusteluamme. Nyt hän on siirtynyt keittiöön. Ottanut perunankuorimaveitsen keittiön työlaatikosta ja on aikeissa alkaa kuorimaan perunoita.

”Alan tekemään jo ruokaa. Kuorin perunat valmiiksi, niin saa ne pistää keittymään...” äitini sevittää ja jatkaa...

”Hyvähän tuollainen Jatkoaika-harrastus sinulle varmasti on. Saat sinäkin tekemistä elämääsi. Ja siitä lätkätoimittajan urastahan olet aina haaveillut...”

”Niin, niin kai.” saan kakistettua ulos suustani.

Minäkin nousen nojatuolista. Astelen kotimme eteiseen ja nappaan lippalakin päähäni.

”Mihin sinä nyt lähdet?”, äitini utelee

”Ajattelin mennä leikkaamaan nurmikon.” vastaan ja avaan ulko-oven. Ulos päästyäni suljen oven perässäni.

Nyt on jo pari viikkoa kulunut siitä hetkestä, kun sain tietää päässeeni toimittajaksi Jatkoaikaan. Olen näiden kahden viikon aikana allekirjoittanut tekijäsopimukset Jatkoajan kanssa ja tutkaillut asioita. Mitä kaikkea harrastukseni tulee sisältämään?

Meillä on Jatkoajassa myös oma HPK-toimituksemme, jonka jäsenille olen netissä käynyt ilmoittautumassa. Olen sopinut aktiivisimman HPK-toimittajan kanssa tapaavamme ensimmäisen kerran Kerhon kotiavausottelussa tänä perjantaina, 14. syyskuuta.

Silloin hän perehdyttää minut pelien raportoimiseen, joka tulisi olemaan ensisijaisin tehtäväni Jatkoajassa.

*puhelimeni pirahtaa*

Minulle tuli tekstiviesti. Nappaan kännykkäni käteeni ja luen keneltä sain viestin.

”Moi Ville, nähdäänkö tänään jäähallilla siinä Kerhon fanishopin edessä kello 18?”, viestissä lukee.

Vastaan sen sopivan minulle hyvin. Samalla minua rupeaa jännittämään. Hieman jopa pelkään uusia tilanteita ja uusien ihmisten tapaamista. Tepastelen keittiöön ja ryhdyn keittämään kahvia. Olenhan ainakin pirteä sitten illalla.

”Juoks säkin iskä kahveeta?”, kysyn isältäni, joka on hetki sitten saapunut kotiin töistä.

”No voinhan mä pari kupillista juodakin, isäni vastaa.

Mittaan kahvinkeittimeen kuuden kupillisen verran vettä, asettelen suodatinpussin paikoilleen ja laitan sinne kolme lusikallista poroja. Pistän kahvinkeittimen päälle. Sieltä valuu ensimmäiset vesitipat keittimen lasikannun pohjalle, jonka jälkeen keitin alkaa valmistamaan kahvia.

Minä menen keittiön pöydän ääreen istumaan. Nappaan päivän Hämeen Sanomat eteeni ja rupean lukemaan sitä.

”Jaa, ne olis ollut Silakkamarkkinat tänä viikonloppuna Raumalla...”, isäni avaa keskustelua. Hän ottaa puheeksi Rauman Silakkamarkkinat, joissa olemme käyneet useana syksynä.

”Ai olis?”, kysyn uteliaasti. Minua jopa hieman harmittaa, ettemme tänä syksynä menneet Silakkamarkkinoille. Olemme aina tykänneet siellä käydä, mutta nyt äitini oli tullut kipeäksi ja emme päässeet lähtemään sinne.

”Olis joo, harmi kun emme päässeet...”, isäni toteaa.

”Niinpä, mutta ei sille mitään voi”, vastaan ja jatkan

”Kuules iskä, voisitko heittää minut tänään jäähallille kuudeksi”, kysyn ujohkolla äänelläni.

”Jaahas, no kai se onnistuu, jos sun nyt ihan pakko sinne peliin on päästävä. En mä vaan kyllä oikein ymmärrä miks sä sinne taas menet”, isäni sanoo.

Kiitän isääni jo tässä vaiheessa.

Herään nokosiltani. Minulla on tapana ottaa päivisin aina puolen tunnin päiväunet. Minulla on niin mukavan pehmeä patja sängyssäni, että siinä on ihana maata. Nyt nousen ylös kuitenkin sängyltäni. Astelen alakertaan ja rupean vaatettamaan itseäni.

Pistän päälleni siniset farkut, sukat, HPK:n t-paidan ja neulepuseron. Kellon viisarit osoittavat jo puoli kuutta ja tarkoituksenamme on isäni kanssa lähteä kohta jäähallille. Isäni on lupautunut heittämään minut sinne kuudeksi.

”Tarvitsenkohan siellä mukanani muistiinpanovälineitä”, pohdin mielessäni.

Jätän ne kuitenkin ottamatta mukaani ja menen ulos. Siellä isäni on jo käynnistelemässä autoaan ja kävelen auton luokse. Avaan auton oikeanpuoleisen etuoven ja käyn istumaan niin kutsutun kartan lukijan paikalle.

Isäni jättää minut pois autosta jäähallin edessä olevalle bussipysäkille. Siinä sovimme, että hän tulee hakemaan minut Kerhon pelin päätyttyä. 

Isäni kuuntelee Kerhon pelejä radio Jannesta ja on aiemmilla kerroilla laskenut, että hyvä hetki lähteä hakemaan minua tai usein minua ja veljeäni Kerhon matsista on silloin, kun kolmatta erää on jäljellä kymmenisen minuuttia.

Noustuani ylös autosta lähden kävelemään jäähallille. Siellä minua odottelee jo Kerhon fanishopin edessä tummahiuksinen, pyöreähkö, sinisilmäinen ja ilmaisisinko hyvännäköinen naishenkilö.

Ounastelen, että hän on se Jatkoajan HPK-toimittaja, jonka minun piti hallilla tavata, mutta hänen sukupuolensa tuli täytenä yllätyksenä. Odotin hänen olevan mies.

”Se oli kai se mielleyhtymä, jonka jääkiekko on minussa herättänyt”, mietiskelen itsekseni syitä siihen, miksi olin tämän harrastekaverini kuvitellut mieheksi. Hänen nimeäänhän minä en vielä tienyt. Olin netistä vain lukenut hänen käyttämänsä nimimerkkinsä, se oli ”Spyder”.

Astelen hänen luokseen ja katseemme kohtaavat...