Surun säestämät loppusanat

Istun Lammille menevässä pikavuorobussissa. Bussi on tupaten täynnä väkeä, sillä samalla yhteydellä pääsee myös Lahteen. Linja on suosittu. Joudun istumaan erään vanhemman, noin 80-vuotiaan papan vieressä.

Pappa on välillä kysynyt minulta kellon aikaa ja olen joutunut sen hänelle liki pitäen huutamalla kertomaan. On pappa minun kanssani yrittänyt vaihtaa matkan varrella muutaman muunkin sanan, mutta se on ollut hankalaa. Minun on pitänyt puhua hänelle todella kovella äänellä, sillä hänen kuulonsa on huono.

Olen toisinaan ollut ärsyyntynyt siitä, että pappa on uteluillaan keskeyttänyt ajatuksen juoksuani. Enhän sitä toki hänelle ole osoittanut, mutta mielessäni olen kironnut vittusaatanaa.

Olen miettinyt koko matkani ajan tekemääni päätöstä siitä suostunko auttamaan Jenniä lapsen saannissa. Päätös on niin iso ja ei ole helppoa olla siitä täysin varma. Onko se oikea ratkaisu? Olen spekuloinut mielessäni, entä jos toimin väärin?

Bussi saapuu vihdoin Lammin linja-autoasemalle ja poistun tuosta pitkästä kulkuneuvosta. Huikkasen poistuessani kiitokset kuskille ja astun ulos. Nyt minulla on vielä muutama kilometri taivallettavanani kunnes olen Jennin ja Tuulin maatalolla.

Päätän tilata taksin ja kulkea sillä lopun reissuni. ”Veisitkö Myllytielle?”, kysyn pyytävään sävyyn taksin kuljettajalta ja lyön takapuoleni apukuskin paikalle. Taksin kuljettaja luonnollisesti suostuu pyyntööni ja käynnistää auton.

Taksikuski jättää minut Myllytiellä pois. Tarkemmin ilmaistuna erään lyhyehkön hiekkatien edessä. Tuon hiekkatien päässä sijaitsee Jennin ja Tuulin maatalo. Matka sinne on jo nyt sen verran lyhyt, että näen maatalon silmissäni noustessani taksista.

Edessäni näkyy muutaman hehtaarin kokoinen maatila, jossa on yksi iso punainen päärakennus ja kaksi erillistä sivurakennusta. Päättelen toisen sivurakennuksista olevan navetta, sillä sen edessä olevalla ulkoalueella näyttäisi olevan muutama lehmä.

Lähden astelemaan tuota maatalolle johtavaa hiekkatietä eteenpäin. Lähemmäs maataloa päästyäni havaitsen maatalon pihassa yllätyksekseni myös poliisiauton.

”Mitäs tuo täällä tekee?”, tuumaan. Ryhdyn kummastelemaan, mikä on vikana ja lisään kävelyvauhtiani. Liki pitäen alan jo hölkkäämään. Puuskutan kovasti.

Saavun maatalolle, kaksi poliisia seisovat talon kuistilla ja talon ulko-ovi on auki. Talon sisältä kuuluu raju huuto.

”Eeiiihhhh!!”, Jenni kuuluu karjuvan surun murtamana. Aivan kuin taivas olisi pudonnut hänen päälleen.

Hämmästelen ja kummastelen, mikä on vikana. Vilkaisen ovella seisovia kahta poliisia ja kysyn heiltä hätääntyneenä, mitä on tapahtunut.

”Kuka te olette?”, naispoliisi tivaa minulta.

”Olen Jennin ja Tuulin tuttava, Ville”, esittelen itseni. Poliisit kehoittavat minua istumaan maatalon kuistilla olevalle puutarhatuolille.

”Hyvä, että tulitte paikalle. Jenni tarvitsee varmasti nyt henkistä tukea...”, miespoliisi puolestaan aloittaa.

”Toimme Jennille valitettavasti suruilmoituksen.”, naispoliisi jatkaa.

Istun tukevasti yhä puutarhatuolilla ja rupean pelkäämään, mitä poliisit minulle seuraavaksi kertoisivat. Ihoni menee kananlihalle ja suoristan istuma-asentoani tuolilla. Naispoliisi sen sijaan katsoo minua ymmärtäväisellä katseellaan ja jatkaa asiansa kertomista.

”Lammin keskustassa sattui aamulla kolari. Opel-merkkinen henkilöauto törmäsi kuorma-autoon ja henkilöauto sai pahoja vaurioita. Autossa sisällä ollut kuski sai surmansa...”

Rupean jo pahaenteisesti ounastelemaan, mitä minulle seuraavaksi sanottaisiin ja alan tuntemaan oloni murtuneeksi.

”Henkilöauton kuljettaja oli Jennin naisystävä Tuuli.”, naispoliisi kertoo surullisella äänenpainolla.

”Eihän?, Ei kai?, Ei?”, toistelen. Aivan kuin en haluaisi uskoa sitä, mitä minulle oltiin äsken sanottu.

Otan tiedon vastaan dramaattisesti. Katseeni on järkyttynyt ja alkaa silmistäni hiljalleen valumaan myös itkun pisaroita. Enhän Tuulia niin kovin hyvin tuntenut, mutta tällaiset uutiset pysäyttävät.

Poliisit eivät sano minulle enää mitään. Sen sijaan he katsovat minua ymmärtävillä katseillaan ja miespoliisi kopauttaa minua kahdesti olalle. Poliisin lyönnit tuntuvat lämpimiltä, lohduttavilta.

Poliisien poistuttua maatalolta siirryn maataloon sisälle avoinna olevasta ovesta. Jenni itkee surun murtamana talon keittiön pöydän ääressä. Menen hänen luokseen.

”Voi Jenni, mä olen erittäin pahoillani”, koitan lohduttaa Jenniä ja halaan häntä. Jenni istuu ruokapöydän vieressä ja minä käyn istumaan hänen vastapuolelleen.

”Aamulla kaikki olivat vielä niin hyvin...”, Jenni vaikeroi.

Minä en sano Jennille mitään, mutta tartun hänen käsistään kiinni. Koitan ottaa hänen suruunsa osaa sillä tavoin.

”Rakastin Tuulia niin valtavasti... Asuimme yhdessä kymmenen vuotta...”,

”En tiedä tulenko ikinä toipuun tästä”, Jenni jatkaa, itkien samalla.

En puhu Jennille mitään. Kuuntelen vain häntä ja annan hänen käydä läpi omia tuntemuksiaan kammottavan tapaturman jälkeen läpi. Ajattelen, että kaikki sanat olisivat tällä hetkellä niin tyhjiä. Tärkeämpää on antaa Jennin puhua ja kuunnella häntä. Olla siten mukana Jennin surussa.

Keskustelemme Jennin kanssa pitkän tovin. Tai keskustelemme ja keskustelemme. Jenni puhuu ja minä koitan antaa terapeuttista tukeani. Kuunnellen ja pidellen hänen käsistään kiinni. Välillä nousten myös halaamaan Jenniä.

”Meidän piti hankkia lapsikin, mutta sekin haave jäi toteuttamatta”, Jenni suree.

”Niin...”, minä puolestani totean. Nythän minua ei tarvittaisikaan enää auttamaan Jenniä lapsen saannissa, mutta se lienee pikkuasia surun rinnalla.

Vilkaisen samalla maatalon keittiötä ja ehdotan Jennille, että laittaisin meille jotain syötävää...

”Laita vain. Se olisi kovin kilttiä...”, Jenni saa sanotuksi itkunsa keskeltä.

Jenni kertoo keittiön tiskikaapissa olevan muutama peruna ja jääkaapissa eilispäivältä jäänyttä makkarakastiketta. Voisin keittää perunat ja lämmittää kastikkeen meille ruoaksi.

Astelen keittiössä peremmälle ja tutkiskelen missä mikäkin ruoanlaittoväline ja ruoka on. Löydän käteeni ensin tiskikaapista kattilan, lasken sinne vettä ja huuhtelen työkaapista kattilaan siellä olevat perunat.

Pistän perunat kiehumaan liedelle, kunnes tapahtuu jotain odottamatonta. Liesi ei käynnisty, kaikki maatalon sähkövempaimet lopahtavat käymästä ja kattovalot sammuvat.

”Mikä nyt tuli”, Jenni huutaa. Suru on selkeästi lisännyt hänen närkästystään.

”Tais mennä sähköt”, ounastelen.

”Ei kai... Jos ne on kauan poissa, niin meille voi tulla kylmä. Lämmityskään ei nimittäin silloin pelaa”, kyynelehtivä Jenni sanoo.

Jenni istuu yhä siinä samassa paikassa, missä on siitä lähtien istunut, kun maatalolle saavuin. Ja luonnollisesti suree edelleen. Menen hänen luokseen ja koitan lohdutella häntä. Puristan hänet halaukseeni. Jenni vaikuttaa pitävän ystävällisestä eleestäni.

”Voisimme pistää takkaan tulen, se toisi lämpöä...”, Jenni ehdottaa ja osoittaa olohuonetta, jonka nurkassa on melko isokokoinen, harmaan värinen takka. Astelemme olohuoneeseen.

Sytytän takkaan tulen ja istuudumme vierekkäin olohuoneessa olevalle nahkasohvalle.

Istumme siinä hetken aikaa, kunnes koen jotain yllättävää. Positiivisella tavalla yllättävää. Hieman jo piristynyt Jenni korjaa sohvalla istumapaikkaansa ja tuo itsensä aivan minun viereeni. Hän siirtää päänsä korvani lähelle ja kuiskaa minulle.

”Ota minut Ville,”

”Olen halunnut sinua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran sinut tapasin.”

Katson Jenniä ja vastaan hänelle:

”Niin minäkin sinua,”, suutelen Jenniä poskelle ja rupean aukaisemaan hänen päällään olevaa napillista kauluspaitaa. Tulen jo roihutessa kauniissa liekeissään takassa...